Top Hitch #1
Epäilyksen varjo (1943)
Olipa kerran viattomassa kaupungissa viaton talo, jossa asui viaton perhe, kunnes kaupunkiin perheen saapui vieraaksi kavala eno Charlie...
Epäilyksen varjo on nimeään myöten hupsun oloinen kauhusatu elokuvaksi. Syy sen onnistuneisuuteen kauhun ja pikkukaupunki-idyllin yhdistämisessä on filmaaminen aidoissa oloissa, kalifornialaisen pikkukaupungin kaduilla ja taloissa, mikä oli tuohon aikaan poikkeuksellista. Making of -dokumentin mukaan yhtä ratkaisevaa oli se, että pahuutta ja kauhun aihetta ei esitetä perinteisillä demonisoivilla tavoilla, ja että suurperheen luottavainen tunnelma vallitsi kuvauksissa huolimatta tarinan aiheesta, sarjamurhaajan kätkeytymisestä perheidylliin. Tunnelmaa voisi kuvailla suorastaan operettimaiseksi, toimiihan sen tunnusmelodiana Franz Lehárin Iloisen lesken valssi.
Ja niin kuin arvata saattaa, Epäilyksen varjo on ehdoton suosikkini Alfred Hitchcockin uralta.
On sen parhaimmuudelle tietysti arvovaltainen suosituskin. Sehän
oli ohjaajansakin oma suosikki elokuvistaan. Ehkä siksikin, että hän oli vasta
aloittamassa uraansa Yhdysvalloissa ja ilmeisesti hän aidosti viihtyi
kuvauspaikoilla, viinilaakson vieraana perheineen. Etenkin kun miespääosaan saatiin
perheystävä Joseph Cotten.
Nyt laitan akateemiset tutkimukset syrjemmälle ja kerron siitä, mitä itse näen Epäilyksen varjossa.
Vaikka kyseessä on suosikkifilmini, en osaisi vastata kuka sen naispääosassa on. Niin paljon elokuva keskittyy tilanteisiin sinänsä eikä henkilöhahmojen persooniin, kuten kaikissa myöhemmissä elokuvissa, joissa tähtinäyttelijät olivat keskeisiä yhä "yleisötietoisemmaksi" (Hitchcockin oma ilmaisu kehityksestään USA-vuosina) tulevalle ohjaajalle. Tilanteisiin kaksoismerkityksiä lataa käsikirjoitus, joka on tärkein syy siihen, miksi elokuvaa on pidetty ohjaajansa amerikkalaisimpana. Thornton Wilderin laatima perhemelodraama on Hitchcock & vaimon käsittelyssä muuttunut siten, että mikään ei ole täsmälleen sitä miltä näyttää. Jokainen ihmisiä yhdistävä asia voi myös erottaa heitä: korttikäsi vialliset viattomista, junan saapuminen lapset aikuisista ja pojat tytöistä. Vain asenne ratkaisee, antaako eroavuuksien herättää epäilyn siitä, että myös moraali on ihmisillä pohjimmiltaan täysin erilainen.
Pikkukaupunkia Hitchcock käyttää vastakohtana sille, millaista aikaa eletään. Sillä välin muu maailma käy sotaa ja miehet lähetetään kuolemaan, Newtonin perheen isä leikittelee dekkarijuonilla naapurinsa kanssa ja eno Charlie tappaa leskiä samoista syistä kuin natsit tappoivat vähempiarvoisina pitämiään ihmisiä. Pikkukaupunki on naisten kaupunki, joten miesten identiteetit ovat epäselviä. Kun Charlie saapuu juna-asemalle, perheenjäsenet ovat kaikki eri tavoin hämmentyneitä onhan tämä varmasti odotettu eno. Vain se, että kaikki uskovat PERHEYHTÄLÄISYYTEEN, pakottaa paikalla olijat uskomaan yhdessä että saapuja on Charlie.
Lapsuudesta aikuisuuteen kasvavaa Charlottea kutsutaan häntäkin Charlieksi, ja hänellä tuntuukin olevan (kuten itsekin uskoo) telepaattinen kohtalonyhteys tuohon varsin jungilaiseen/kauhusatumaiseen Varjo-olentoon, eno Charlieen. Elokuvan nimessä ja teemassa toistuvan "epäilyn" voi sanoa kohdistuvan myös uskontoon. Tämähän kuuluu jo siinä, miten telepatiasta ja yliluonnollisesta keskustellaan sekä perheessä että kaupungilla. Jo ensimmäisellä suurperheen yhdistävällä päivällisellä tulee esille Charlotten vakaumus, että melodiat voivat "hypätä päästä päähän". Kun puhe kääntyy valssimelodiaan, väittää eno C että kyse on "Tonava kaunoisesta" ja estää Charlottea edes lausumasta muistamansa melodian sanaa "leski". Sanat ja nimet ovat tässä satumaailmassa niin henkilökohtaisia, että muiden lausumana "leski" olisi avoin syytös C:a kohtaan. Samasta syystä C:a ei kutsuta kertaakaan vain etunimellä vaan aina "Uncle Charlie" aivan kuin "uncle" olisi samanlainen teologinen arvo kuin "padre". Silkkaa Hitchcockia.
Varjo-olentona Charlie edustaa naisille menneen
maailman romantiikkaa, kun taas miehet eivät tunnu täysin edes havaitsevan
häntä. Elokuvan aloittavassa takaa-ajossa Charlie katoaa agenttien edestä
äkillisesti ja kamera poimii hänet näkyviin talon katolta, missä hän
tarkastelee etsijöitään kiireettömästi. Kun sitten agentit saapuvat Newtonien
taloon he etsivät tästä jälkiä kuin aaveesta ja sellaisena Charlottekin
esittelee enonsa huonetta kuin tyhjä huone edustaisi parhaiten enoa.
Charlie on tarinan kannalta tuulahdus suuresta maailmasta. Pankissa hän tekee ison talletuksen, jolloin paikalle putkahtavat kuin rahan houkuttamana pankkiirin vaimo ja tämä leskiystävä. Eniten Charlieta palvoo sisarensa, äiti Emma, jonka kääntöpuoli, "varjo" veli epäilemättä eniten on, ja toissijaisesti Charlottelle, tyttärelle. Veljensä kohdatessaan Emma tunnustaa tilantensa ja huokaa: "Sitä unohtaa itsensä. On [vain] miehensä vaimo."
Yleensä kaksoisolentotarinat kertovat miehistä, mutta kenties juuri avio- ja kosiskelutarinoissa naistenkin identiteetti monistuu. Tätä "Varjon" saapuminen kaupunkiin merkitsee tarinan tasolla: identiteettien eroavuuksien häilyessä kaikki näyttää tuplaantuvan. Tai kuten perheyhtäläisyyden korruptiosta olisi syytä todeta: kaikki on tämän jälkeen "unheimlich" ja eritoten kaikki mikä liittyy sukupuoleen ja seksuaalisuuteen.
Hitchcockin hahmojen filosofisuudesta kirjoittanut Roger Gilmore väittää, että Emma olisi veljensä tavoin fiksumpi kuin muut pikkukaupungin hahmot ja liittäessään repliikissä outoja sattumuksia (irrotettu porras, autotallin sulkeutuminen) toisiinsa alkaisi tajuta että Charlie hautoo Charlotten tappamista. Tai "tappamista". Mutta oikeastaanhan kyse on jälleen siitä, miten Charlotte ja äitinsä näkevät ympäristössään yliluonnollisen merkkejä. Sikäli he vastaavat naisoppinutta melodraaman katsojaa, hieman kuten Gilmorekin osoittelee.
Naisten "vain" -puutteen Charlie pystyy korjaamaan niin helposti, että vihaa ja halveksii naisia, joilla puute on kaksinkertainen, leskiä. Pöytäpuheensa perusteella lesket ovat Charlielle "pelkkiä eläimiä", koska he eivät tee muuta kuin kuluttavat rahaa. Cottenin rävähtämätön lempeys tekee hahmosta arvaamattoman. Tämä elokuvahan oli ainoa kerta kun Cotten esitti roistoa tai pahista. Niin hurmaavan lämmin hän oli näyttelijäolemukseltaan, täydellinen tämän elokuvan tappavaksi kavaljeeriksi.
Charlien patologinen tappamisentahto on yhtä mutkikkaalla tavalla seksuaalista kuin Psykon Normanilla. Hän ei itse halua mitään naisista ja vaikuttaa ihailevan Charlottea juuri niin aseksuaalisesti kuin Charlotte voisi unelmoida (elokuvan alussa näemme hänet lojumassa sängyllä ja päättäväisesti haaveilevan... kunnes "telepaattinen" side syntyy). Jopa pikkusisar Ann ymmärtää paremmin (kuten kirkon edessä keskustelussa käy ilmi) kuin Charlotte miten valmis tämä olisi kosiskeltavaksi. Ann'in hahmo on aivan samanlainen lapsihahmo kuin Kuka murhasi Harryn -elokuvan filosofinen pikkupoika, joka tietää kaiken ja kyselee silti.
Ja
tarkemmin ajatellen koko pikkukaupunki vaikuttaa samalla tavoin elämän ja
kuoleman välitilalta kuin tuon murhahupaelman pikkukaupunki. Limbomainen välitila tulee mieleen varmaan siitäkin, että perheen isää esittää Henry Travers, tuo Ihmeellinen on elämän (1946) limbomaiseen pikkukaupunkiin saapuva suojelusenkeli. Charlie-tarinan viimeistä
dialogia kirkon portailla katsonkin kuin ohjaajansa viimeistä synkkää vitsiä: nämä
ihmiset eivät oppineet yhtään demonin vierailusta keskuudessaan.
--
Tähän loppuu julman huhtikuun projekti katsoa
ja läpiajatella 30 Alfred Hitchcockin elokuvaa. Kiitän kaikkia projektia seuranneita. Syksyllä iltojen pimetessä on tarkoitus kokeilla jotain samanlaista
projektia vaikkapa Bergmanin elokuvien parissa. Palautetta voi lähettää sähköpostitse osoitteella mg.soikkeli (a) gmail com