Richard Powers: Alkumeri (romaani)

 

Richard Powers: Alkumeri
Suom. Antero Tiittula
431 s.
Gummerus, 2025

 

 

Richard Powersin Alkumeri (alkuteos 2024) loppuu siihen, mistä scifi-tarina alkaisi: uuden aikakauden aamunkoittoon, jossa kelluvat kaupungit ja itsenäinen tekoäly tuovat lupauksen maapallon pelastamiseksi asukkailtaan.

Läpi romaanin tämä loppuhuipennus on ollut odotettavissa, joten varsinainen juonellinen jännitys keskittyykin siihen, miten kolme päähenkilöä lopulta kytkeytyvät toisiinsa. Sitä saa jännittää viimeisille sivuille saakka.

Scifin ja fantisoivan proosan harrastajalle Alkumeri tuntuu lattealta. Yhdistelmä merentutkimusta, sukupolviromaania ja kyberpunkkia on kudottu sinänsä vetäväksi, toiminnalliseksi romaaniksi. Mutta monelta osin juuri hämmästyttäviksi tarkoitettujen ilmiöiden – merielämän diversiteetti ja tekoälyn kehitys – kuvaus tuntuu lapselliselta metaforasirkukselta, milloin ei naurettavan didaktiselta. Etenkin tekoälyn kyvykkyyttä esitellään kuin evoluution metafyysistä murroskohtaa vaivautumatta kuitenkaan selittämään sitä singulariteettina, kuten kuka tahansa scifi-kirjoittaja osaisi tehdä.

Luontokirjailijana ja ekokritiikin edustajana kansainvälistä mainetta niittänyt Powers on omimmillaan kuvaillessaan syvän meren ja koralliriutan poikkeuksellisia elämänmuotoja. Näiltä osin kirja perustuu samanlaiseen ihmeentunnun virittelyyn kuin jotkut nuorille suunnatut tietokirjat, joissa planeetta Maan biologia saadaan näyttämään fantastisen oudolta:

”Seepia oli pannut pystyyn näytelmän. Tuosta mahtavasta fortissimo-huipennuksesta seepia eteni rauhallisempien asentojen ja poseerausten kautta hiljaiseen loppuratkaisuun. Se kävi läpi monisyisen rituaalin vaiheita.”

 

Alkumeri sijoittuu puoliksi Yhdysvaltoihin, puoliksi Polynesiaan fosfaattirikkauksistaan riistetylle Makatean saarelle. Ihannedemokratian saavuttaneella saarella asuu enää kahdeksankymmentä ihmistä, joukossaan kaksi amerikkalaista päähenkilöä: sukeltajabiologina uransa luonut vanhus Evelyne ja sivilisaatioon katkeroitunut runoilija Rafi. Yksi romaanin tarinalinjoista kuvailee muutamien viikkojen jaksoa, jossa saaresta uhkaa tulla utooppisen teknologiakokeilun pesäpaikka, kelluvien kaupunkien telakka.

Kirjan suomalainen nimi pitäisikin siis olla ennemmin Loppumeri. Nykyinen nimi väittää harhaanjohtavasti, että kyse olisi miljardin vuoden takaisesta aikakaudesta. 

Romaanin alkukielinen nimi, Playground, viittaa kulttuurievoluutioon eräänlaisena leikki- tai pelipaikkana, jossa vähitellen rakentuu myös tekoäly. Älyjä koulutetaan virtuaalisissa pelipaikoissa pelaamaan ihmisten kehittämiä pelejä, mutta pelillinen ideoiden avaruus on myös kahden päähenkilön, Rafin ja Toddin, yhteinen pakopaikka traumatisoivista perheistään.

Kirjailija Powersin varsinainen mielenkiinnon kohde tuntuukin olevan luontoympäristö habitaatin kokoisena järjestelmänä, jossa yhteisöstään vieraantunut ihminen voi löytää sukupolvet ylittävän jatkuvuuden. Tämä näkyi myös Ikipuissa, jonka alkuperäisen nimen, The Overstory, voisi suomentaa sekä ”latvustoksi” että ”ylimmäksi tarinaksi”.

 

Kaikkien trooppisten eläinkummajaisten lisäksi Alkumerta rasittaa sen filantrooppi, kirjan ylimmäksi kertojaääneksi nostettu Todd. Tämä ihanneihminen on yksinäisyyteen sulkeutunut miljardööri, jonka mysteeri piilee siinä, kuka on se ”sinä”, jolle hän pystyy avautumaan elämäntarinassaan. Todd tajuaa vasta vanhuudessaan, että Metan kaltainen verkkoyhteisö, jota hän on rakentanut, onkin oikeastaan korvike valtamerelle.

Toddin hahmosta tehdään utopistinen ratkaisija planeetan kokoiselle ongelmalle, kuten amerikkalaisissa menestystarinoissa imelimmillään tehdään. Merielämän puhetorveksi nouseva Evelyne on hänkin ärsyttävän Mary Sue -tyyppinen hahmo: biologi, jota kaikki ihailevat ja josta tulee maailmankuulu kirjailija ja julkkis – epäilemättä sellainen, mitä kirjailija Powerskin haaveilee olevansa.

Powersin todellinen taito on yhdistää epäsosiaaliset, luonnonihmeille omistautuvat ihmiskohtalot isoihin yhteiskunnallisiin aiheisiin, etenkin ympäristöongelmien ratkaisemiseen henkilökohtaisena missiona. Ikipuut-romaanissa (2018) amerikkalaiselle ekoaktivismille osoitettiin pitkät ja laveat juuret puita kohtaan tunnetussa kunnioituksessa. Suhtauduin kirjan ekologiseen julistukseen epäluuloisesti, kunnes se tarinoillaan lumosi minut täysin. Siksi odotukset  Alkumerenkin suhteen olivat korkealla. Niihin kirja ei vastaa kuin puoliksi, lukuromaanina.

 

Myös Alkumeren kirjailijahahmo Evelyne on vallankumouksellista meridokumenttia tehdessään epävarma, miten hän voi tarjota kirjallaan toivoa, kun muovi ja myrkyt ovat jo tuhonneet ison osan merielämästä. Ratkaisuna on esitellä tuo edellä siteerattu, ihmisille viestivä mustekala.

Näin on mustekaloista muodostumassa posthumanistinen toteemieläin muuallakin kuin scifissä!

Vielä on nipotettava siitä, että Toddin pitkät kertojaosuudet on kirjaan painettu kursiivilla, mikä on rasittavin mahdollinen ratkaisu lukijan silmille. Tällaista tapahtuu, kun kirjailija ei ole vakuuttunut oman tekstinsä arvosta sanataiteena.

Ihan en ole vakuuttunut siitäkään, että planeettamme ikipuut ja koralliriutat pelastuvat Powersin kirjoihin uhrattujen sellupuiden hinnalla.

 

Markku Soikkeli

 

 

 Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2025.

 

 

 

 

Stephen King: Pitkä marssi (romaani)

Stephen King (/Richard Bachman): Pitkä marssi
Suom. Leevi Lehto
Tammi 2025, 333 s.

Pitkä marssi (The Long Walk) on Stephen Kingin 19-vuotiaana raapustama romaani, joka ei ole koskaan noussut hänen valtavan tuotantonsa ykköskastiin. Teos on alunperin julkaistu (1979) Richard Bachman -salanimellä, joten siltä ei sovi odottaakaan samoja ominaisuuksia kuin kauhun kuninkaan tunnetummilta teoksilta. Mutta ei kirja ole menestynyt salanimenkään suojissa.

Vuonna 1985, kun Kingin tekijyys paljastui salanimen takaa, Pitkä marssi oli ainoa Bachman-kirja, josta amerikkalainen lukijakunta ei kiinnostunut uudelleenjulkaisuna. Suomeksi kirja ilmestyi ensi kertaa 1992, yhteisniteenä kouluampumisia käsittelevän Raivo-teoksen kanssa.

Ainoa syy suomennoksen uudelleenjulkaisuun on romaanista tehty tuore elokuvasovitus. Romaanin ajankohtaisuutta on kyllä puolusteltu sillä, että siinä kuvailtu dystooppinen yhteiskunta vastaa karmivan hyvin nykypäivän Yhdysvaltoja. Mutta vieläkin enemmän sen tarina kuvastelee kirjoittamisaikansa 1960-lukua. Kirja on niin ilmiselvä allegoria Vietnamin sodan militarisoimasta Amerikasta, että sen dystooppisuudessa ei ole oikeastaan mitään omaperäistä verrattuna moniin muihin Vietnam-kriittisiin teoksiin, mukaan lukien spefi-tarinat aiheesta.

Pitkän marssin  suuri idea on sinänsä erinomaisen koukuttava: sata teini-ikäistä nuorukaista saa tilaisuuden kilpailla, kuka jaksaa kävellä pisimmälle. Säännöt ovat niin yksinkertaiset, että moisia ei kukaan vaivautuisi ehdottamaan nykypäivänä tosi-tv-tyyppiseen eloonjääntikilpailuun. Kävelyn aloitettuaan kukaan ei saa levähtää, ei edes seisahtua muutama sekuntia kauemmaksi, eikä kävellä liian hitaasti. Joukkoa seuraavat sotilaat pitävät huolta, että kävelijöiden on syötävä ja ulostettava kävellessään. Seisahtujat ammutaan. 

King-romaaniksi tarinan ainoa yllätys on se, että mitään yllätyksiä ei ilmaannu, etenkään mitään yliluonnollista. Romaani pysyttelee tiiviisti 16-vuotiaan päähenkilön, Garratyn näkökulmassa. Garraty ystävystyy parin lähimmän kävelijän kanssa ja oppii tuntemaan muita kilpatovereita tusinan verran. Kirjassa etualalle nousevatkin nuorukaisten elämäkerrat.

Kävelyn voittajalle, henkiinjääjälle, on luvassa palkinnoksi mitä tahansa hän toivookin. Osallistujille voitto ei tunnu olevan tärkeä. Maailma on niin yhdentekevän toivoton, ettei muutakaan keinoa osoittaa merkityksensä tunnu olevan kuin kisaan osallistuminen. Kun Garraty katsoo marssia seuraavia kaupunkilaisia, nämä vaikuttavat elävän ”toisessa maailmassa”. Hukattu sukupolvi marssii kuolemaansa kuten Vietnamiin lähetetyt nuoret miehet.

Tauottoman kävelyn fyysisiä kärsimyksiä King kuvaa uskottavan tarkasti, mutta mikään urheilutarinakaan tämä ei ole. Marssi jatkuu kliinisen tarkasti tunti toisensa jälkeen, pikkukaupungista toiseen. Päähenkilö on paikallinen julkkis ja ennakkosuosikki kilpailun voittajaksi, mikä voi luoda odotuksia isommasta välienselvittelystä hänen ja marssia valvovan majurin välillä. Turha toivo. Lopetus on yhtä lohduton kuin matka siihen.

Tarina reality-viihteeksi tarkoitetusta itsekidutuksesta muistuttaa enemmän Horace McCoyn klassikkoa Ammutaanhan hevosiakin (1935) kuin viime vuosikymmenen dystopiaromaaneja. Mitään valtarakenteet haastavaa sosiodraamaa ei ryhmästä kuitenkaan muodostu eikä maailmakaan merkittävästi poikkea tutusta historiasta. Tarinaa on kehitelty vielä 1970-luvulla päätellen siitä, että lehtimainoksessa esiintyy John Travolta.

Stephen Kingin yli kuudenkymmenen romaanin ja kahdensadan novellin joukosta riittää kierrätettävää ja uutta filmatisoitavaa. Pitkä marssi ei ole niiden joukossa lainkaan huono kirja, mutta spefinä se on idealtaan venytetty ja juoniromaanina niin antiklimaattinen, että kerrankin voisi suositella ennemmin elokuvaa kuin alkuteosta tarinasta kiinnostuneille.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2025