Taantumus (näytelmä)

Asta Honkamaa ja työryhmä: Taantumus: Esitys vapautumisesta
Tampereen yliopiston näyttelijäopiskelijoiden taiteellinen opinnäyte
Ensi-ilta yliopiston Teatterimontussa 25.9. 2025

 

Kuva: Jonne Renvall

 

Vuoden vahvin teatterielämys tuli yllättäen takavasemmalta. 
Vai pitäisikö sanoa takaoikealta?

Vallankumousromantiikka, sellaisena kuin sitä ”Taantumus”-näytelmässä käytetään, on niin vanhanaikaista, että sellaisesta on vasemmisto kasvanut eroon jo 1970-luvulla. 

Taantumuksellisissa elokuvissa sellaista vastarinnan ja kapinallisten romantisointia edelleen näkee, mutta teatterin lavalla tämä tällainen estetiikka... rämäkkä katuhuora uhmaamassa kasvotonta sotilasta ja säveltäjä etsimässä kuoroinspiraatiota merestä...  tuntuu enää… no, raikkaan nostalgiselta! 

Onhan kyseessä Tampereen yliopiston Teatterimonttu, miltei kuin taistolaisen hengen hyvin tuuletettu krypta.

Mutta se, mikä tämän näytelmän Isoksi Elämykseksi tekee, on yhdeksän näyttelijän tasaisen varma yhteispeli. Kaikki tukevat tiiviisti toisiaan kohtauksissa, jotka tyhjällä näyttämöllä vaativat vakavahkon romantiikan säilyttävää intensiteettiä ja tilanteentajua. Lisäksi ryhmästä löytyy uskomattoman luontevia laulajia, joten Theodorakiksen vanhat hengennostatuslaulut soivat kirkkaasti kuin juuri keksittyinä.


”Taantumuksen” tarina on vaihtoehtohistoria Kekkoslovakiasta ja hieman Tampereesta, joskin mansehtava lokalisointi on päälle liimatun oloista ja pelkästään komiikkaa tuottavaa. Toinen viitekehys on Neuvosto-Viro, tuttu malli Kekkoslovakian kuvitelmille. Käsiohjelman mukaan näyttelijäopiskelijat ovat käyneet Virossa tutkimassa millaista oli elää neuvostodiktatuurin alla, mutta onneksi kyseinen historian kehys ei naulaa tarinaa eikä kerrontaa yhteen tulkintaan ennen kuin aivan näytelmän lopussa. 

Ja lopetus onkin sitten järisyttävän typerä ja lapsellinen. Aivan kuin olisi päätetty ottaa kaikki irti vallankumousromantiikasta ja sitten ilmoittaa että se olikin vain pahaa unta.

En tätä esitystä enkä sen sisältöä poliittiseksi sanoisi, siis.
Yhteiskunnalliseksi kyllä, mutta silläkin kriteerillä turvallisen helpoksi, yhtä kohteettomaksi kuin 1970-luvun muistelu.

Kuva: Jonne Renvall

Se, miten paljon nuorten näyttelijöiden yhteistyö merkitsee, kompensoi ohjauksen joitakin hölmöyksiä, kuten tuon kolminkertaisesti itseään dekonstruoivan lopetuksen. Heikkouksiksi moisia kohtia ei voi nimittää, kun ohjaajana on Esa Kirkkopellon kaltainen, pitkän linjan tavoitetietoinen konkari. 

Kamalasti floppaavan lopetuksen lisäksi täysin perustelemattomilta tuntuivat dialogia katkaisevat näyttelijöiden vääntymiset vahamaisiin asentoihin. Väliajalla salakuunneltujen kommenttien perusteella moinen vääntelehtiminen ärsytti muitakin katsojia. 

Kai dystopian ahdistavuudesta pursuavaa epämukavuutta olisi voinut ilmaista jotenkin temaattisemminkin? 

Hieman helpon perinteisiltä tuntuivat puolestaan ne otteet ja uhkailut, joilla poliisivaltion vartijat käsittelivät siviilejä. Ne eivät sopineet siihen, miten omaperäisin, fiktion oikeuksilla poimituin ideoin dramatisoitiin dystopiaa, alkaen siitä että jäätelötötteröt ovat "Taantumuksen" vaihtoehtohistoriassa tavoitelluinta ylellisyyttä… Miksi sitten pyssyä pitää esittää pyssyllä ja univormua univormulla?


Yleisöä oli katsomo lähes täynnään, vaikka kyse oli päivänäytöksestä (30.9.2025), ja selvästikin sellaista väkeä, joka tiesi mitä juuri NÄTYltä odottaa.

Vuosikausiin en ole viitsinyt mennä katsomaan mitään NÄTYn esityksiä, koska niitä on aina mainostettu 'projekteina' tai 'tutkimuksina' eikä näytelminä. Mutta ”Taantumus” on parasta tahattoman perinteistä näytelmää mitä olen Montussa nähnyt, vaikkei draamaltaan kekseliäintä tai – varsinkaan – spefinä asianmukaisen vieraannuttavaa. 

Opinnäytteen laudatur-tasoisesta suorituksesta onnittelut näyttelijöille.

Antiikin Kreikan tragedia (näytelmä)

Tukkateatteri: Antiikin Kreikan tragedia
Ohjaus ja käsikirjoitus: Kaarlo Kankaanpää 
Ensi-ilta 19.9. 2025

 

Tampereen teatterielämässä tällainen klassikkotekstien sovitus kuin "Antiikin Kreikan tragedia" on niin harvinaista herkkua, että menin pikaisesti katsomaan sitä olettaen näytelmän esitysten olevan pian loppuunmyytyjä. Mutta tavallisen keskiviikkoillan esityksessä (24.9.) laskin yleisöä olevan vain kuutisentoista eli Tukkateatterin laajennettu katsomo ei ollut edes puolillaan.

Olisiko sitten niin, että näytelmän nimi kuulostaa kuivakkaalta luennolta eikä kerää yleisöä edes Tampereella, vaikka tätä joskus väitetään teatterikaupungiksi? 

Ohjauksena ja varsinkin sovituksena Kaarlo Kankaanpään teos edustaa kuitenkin parasta harrastajateatteria mitä kentältä löytyy.

Ihan niin timanttisen tiivis ja tarkka ei esitys ollut kuin millaisen käsityksen siitä sai elokuussa nähdyissä demoissa. Kun kolme antiikin klassikkotarinaa on sekä tiivistetty että modernisoitu harrastajavoimin puolen tunnin näytelmiksi, tyylin yhtenäisyydestä on pakko antaa periksi joiltakin osin. Materiaalina näytelmiin on käytetty ainakin Sofokleeta ja Euripideeta, mutta  käsiohjelmassa kiitoksen saavat kaikki muutkin "antiikin runoilijat".

Tuloksena ei siis ole ihan kauttaaltaan tragediaa, mikä on monessa kohtaa hyväkin asia. Arkiset torailut ja nykypäivään pudottavat sutkaukset ("Saatanan tunarit!") keventävät tunnelmaa. Ainoa ärsyttävän tietoinen tyylirike oli näyttämökuvan pohjustaminen kauppojen muovikasseilla, joita alkukohtauksen näyttelijät jättävät lavalle muistuttamaan siitä, miten maanläheisiä ja lähellä nykypäivää tarinat ovat. 

Myös valaistuksen tasainen yksipuolisuus ihmetytti. Mieleen ei jäänyt muuta tunnelmanrakennusta kuin savukoneen jatkuvat tuprutus ja "Medeiassa" nähty, sinänsä turhalta tuntunut myrkynkeittokohtaus maagisiksi korostetuilla maljoilla.

Näytelmän tarkkaan mitoitetut 130 minuuttia menivät joka tapauksessa notkeasti, mikä on jo itsessään hieno suositus tälle "trilogia näytelmän hinnalla" -esitykselle. 

Tragedian modernisaation onnistuneisuutta ehdin ajatella vasta väliajoilla, joita näytelmässä on kaksi. Ohjaajan tekemät juonnot ovat, muuten, nekin yllättävän olennainen osa katsojien orientoimista modernisoidun klassikon ilmapiiriin, arvon osoitus tragedialle ja silti itseironinen oikeassa mittasuhteessa. Onnistuneisuutta ajattelin kolmella kriteerillä:

PAATOS – Kokonaisuuden kolmesta näytelmästä pidin eniten "Antigonesta", ehkä siksikin, että sen juoni on niin eriskummallisen yksinkertainen (nainen haluaa haudata taistelussa kuolleen veljensä vastoin hallitsijan käskyä) ja silti siitä oli saatu irti sävyjä tragedialle tärkeän paatoksen ilmaisemiseen. Kokonaisuuden alaotsikko "kolme satua ihmisestä" pätee parhaiten Antigoneen; kansansatujen päähenkilöissä on samaa ehdottomuutta kuin tragedioissa. Tosin jos draamaan kuuluu henkilöhahmon muuttuminen, niin sellaistahan ei ainakaan tässä tulkinnassa nähdä. 

Toisaalta... hahmojen ja tarinan armottomuus sopii ehkä liiankin hyvin harrastajateatterilta odotettuun ilmapiiriin, karheuteen, särmikkyyteen. Vihan ja uhkan esittämiseen tulee hieman sellaista elokuvamaista poseerausta, silloinkin kun uhkaus lausutaan viivytetysti miltei kuiskaten. En yhtään tiedä, miten tällaista liiallista paatoksen kertymistä saisi tragediaa tehdessä sordinoitua, ilman, että mennään tragikomiikan puolelle. Kaipa dialogiin olisi pitänyt säästää pikkaisen enemmän alkutekstien runollisuutta. Nyt kohtauksissa tuntuivat töksähtäviltä suorasukaiset "Mene helvettiin!" "Niin menenkin" -uhkailut.

Näytelmää tukeva, Juha Loukkalahden tätä sovitusta varten säveltämä musiikki on tärkein elementti pehmentämään sekä töksäyttelyjä että tarinoiden sisällöstä huokuvaa paatosta. Välillä musiikin sävy tuntui kyllä liiankin elokuvamaiselta lilluttelulta, alleviivaukselta muutenkin rauhoitettuun kohtaukseen.

KUORO – Viimeisen vuoden aikana Tukkateatterilla olen nähnyt ja kuullut olleen (kun en ole kaikkea nähnyt) ohjauksia, joissa isokin joukko näyttelijöitä saadaan toimimaan ryhmänä teatterin pienellä kamarinäyttämöllä. Koska uusia harrastajia on jatkuvasti tuloillaan enemmän kuin projekteihin mahtuu, on tällainen ryhmäohjaaminen kullanarvoinen taito antaessaan mahdollisimman monille tilaisuuden kokeilla näyttelemistä. Tämä koreografian taju näkyy myös "Antiikin Kreikan tragediassa", jopa niin päin, että kahdeksan näyttelijän liike tuntuu paikoin määräänsä isommalta, silloin kun on tarve. Kuoron osuus toteutuu kohtauksen sisällön mukaan rytmitettynä vuoropuheluna taustalle jäävien näyttelijöiden ja etualalle nousevien päähenkilöiden välillä.

Pienessä näyttämötilassa tarkkaan valitut suunnanvalinnat ovat ammattiohjaajalle varmaankin yhtä arkista puuhaa kuin liikenteenohjaajalle ruuhka kuuden tien risteyksessä, mutta näin paljon liikettä en ole aiemmin nähnyt Tukkateatterin lavalla. Silti mikään ei tuntunut liioitellulta ja kiiruhtavalta – tai ehkä viimeisen näytelmän Medeia oli vähän liiankin levoton ja kiehnäävä juonittelunsa mielentilaa ilmaistessa...

Kuoron alati läsnäoleva toiminta kertojana ja kommentoijana vie kyllä tragedialta sitä tyylilajilleen välttämätöntä mysteerin tunnelmaa. Ehkä tätä mysteeriä ja monitulkintaisuutta palauttelemaan oli valittu näyttelijöiden yhtenäinen vaatetus, erilaisilla symbolisilla ihmishahmoilla kuvioidut t-paidat. Hyvä keksintö, vaikkei tarkoitus auennutkaan.

SANOMAN PAINOTUS – Erikoisin ratkaisu dramatisoinnissa oli tehty
kokonaisuuden aloittaneessa "Oidipuksessa" jakamalla nimihahmo kahdelle roolille. Odotin, että tämä valinta tulisi esille myös dialogissa, esimerkiksi muistutuksena Oidipuksen jakautuneisuudesta lapsuutensa säilyttäneeksi aikuiseksi, pikkuvanhan huomionkipeänä hallitsijana, joka sokaisee itsensä tajutessaan että väkivalta ja seksuaalisuus ovat kaikkien ihmisten ominaisuuksia, ja ihminen on paljon enemmän kuin sfinksin arvoituksissa piileviä abstraktioita. Mutta ei. 

Roolihahmon kahtiajako sopi tietysti siihen, miten kuoron kanssa käytiin vuoropuhelua, toistuhan ajatus kuorosta minän 'meisyytenä' myös "Antigonessa". Mutta sanoman painottaminen, siis se mitä tällä kertaa klassikkotarinasta haluttiin välittää, jäi "Oidipuksen" kohdalta avoimeksi. "Antigonessa" satutarina oli itsessään niin erikoinen, että se toimi kuin muistutus siitä, millaista ehdottomuutta ihmisissä piilee. Mitään kummempaa painotusta ei jäänyt kaipaamaan. 

"Medeia" taas oli näistä kolmesta sovituksesta itsessään muodollisesti täysipainoisin pienoisdraama ja sen nimiosa vahviten omalähtöistä näyttelemistä: edessäni istuva katsoja itki Medeian monologin herkistämänä. Sovituksen loppuratkaisu oli tragediaksi yllättävänkin sovitteleva, mutta pienoisnäytelmälle täydellinen, etenkin kun lopetus samalla sulki näytelmäkokonaisuuden tarinasta poimitulla ajatuksella: kauhean kostotarinan kuultuaan ihmiset muuttuvat pelästyksestä lempeiksi kysellen toisiltaan ettet kai sinä ole Medeia/Jason. 

Sanoma oli hupsun alleviivaava, ja silti välttämätön, paluuna arkeen, johon näyttelijätkin hahmoistaan palasivat pukiessaan alussa riisumansa tuulipusakat taas ylleen ja poistuessaan värien ja sävyjen todellisuuteen.

Mitään enempää Antiikin Kreikan tragediasta tragediana ei tarvinne avata. Tällaisenaankin kolmen klassikon selätys yhdellä sovituksella on taatusti tähtitapauksia niin Tampereen syksyssä kuin Tukkateatterin historiassa. Toivotaan, että Kaarlo Kankaanpäätä nähdään molemmissa lisää.

 

Mökki on multiversumin napa

Mökkijakso ei ole meille kirjoittavaa elämäntapaa viettäville lomaa perinteisessä mielessä. Mutta mökki on niin erillään arjesta, että siellä elää erillään kalenteriajasta. Juuri siksi mökiltä lähteminen tuntuu aina kamalan surulliselta: paluulta ODOTTAMISEEN PAKOTTAVAAN kalenteriaikaan – siitäkin huolimatta, että lopetin kalenterin käytön jo vuosia sitten ja luotan sähköpostissa näkyviin viesteihin niiden muistuttaessa lähiaikojen muutamista sovituista menoista. Vähänkin kauemmaksi jotain tapaamista sopiessa täytyy vain luottaa siihen, että on hyvin pieni todennäköisyys osua jonkin muun asian kanssa kalendaarisesti päällekkäin.

Kalenteriaika tarkoittaa lisää sotauutisia, lisää dediksiä, lisää hoidettavia laskuja, lisää lääkärivarauksia, lisää lisättävää vähän kaikkeen mahdolliseen. Mökkiaika taas on minimalismia: tulta puihin, vettä kahviin, unta kaaliin.

Syksyn vesiensulkemismatka on yhä vuoden murheellisin mökkireissu. Vedet suljettua ja putket irroiteltua on peruuttamattomasti irroittanut itsensä vesikesästä. Jos ei sitä muuten tajuaisi, niin viimeistään siitä ironiasta, että taivaalta syöksee armottomia kuuroja kylmää sadetta. Yhä uudestaan tämä täytyy todistaa todeksi.

Jostain syystä keväällä vesien avaaminen ei tunnu yhtä isosti riemukkaalta, vaan putkien liittäminen pikemminkin korostaa sitä, miten pienin elein me toiskätiset kaupunkilaiset asetamme itsemme keskelle maaseutua, miten riippuvaisia olemme bussista ja rengaskassissa raahatuista ruoista.

Matkalla mökille sitä aina kuvittelee, mitä kaikkea ehtisi rauhassa lukea metsän suojassa. Mutta sopivien kirjojen osuminen kohdalle on aivan tuurissaan. Kuopion kirjaston kierrätyshyllystä löysin Kilven Tamaran ja tajusin, etten ole koskaan lukenut sitä kokonaan. Mökillä kirjan hotkaisi päivässä ja se oli aivan muuta kuin muistin, ja myös aivan muuta millainen maine siitä on kirjallisuushistoriaan pesiytynyt. Eroottisena(kin) romaanina se sijoittuu enemmän hartioiden kuin jalkojen väliin, vaikka tuo suomierotiikan rehabilitointi oli se syy, miksi kirja tarttui kierrätyksestä.

Oma matkakirja on spefinovellien kokoelma Multiverses (2024). Huomasin sen Åconissa Rosebudin pöydässä, mutta laitoin sen verkkokaupan tilaukseen pari euroa halvemmalla. Anteeksi, Rosebud, mutta Helsingin yliopisto sanoi, että näin saa tehdä. Ja parempihan se on vihoitella jälkikäteen verkkokaupalle miten paskan kirjan myivät. Kokoelmassa on useita nimekkäitä kirjoittajia, mutta heistä esimerkiksi Ian McDonaldin novelli on aivan luvattoman tyhjänpäiväinen 'lupsakka katastrofi' -jutustelu. Multiverse-idean käytöstä kokoelma antaa kyllä monipuolisen käsityksen, mutta huijaa hieman siinäkin, kun osastoksi vaihtuukin yhtäkkiä vaihtoehtoiset historiat. Sillä puolella Ken Liun novelli on ehta genretarina, mutta ei sekään ole juuri hänelle ominaista älykköproosaa. Kaikessa haiskahtaa vetävän idean ympärille koottu pikaruokapuhvetti. Eikä ihme: multiversumi on ideana vähän kuin puhvetti. Kokenutkin kirjailija saattaa suhtautua siihen ensisijaisesti vitsinä.

Mutta kalenteriajan ulkopuolelle päästyä multiversumin kaleidoskooppimainen näkökulma olisi ollut parasta millä päänsä puhdistaa. Nyt sai tyytyä saunaan ja puhdistumiseen rantaviivalla, joka vetäytyy yhä kauemmaksi kohti kesäversumia.