Archipelacon 26.-29.6.

 

 

Con = irroita pääsi ja käytä harrastustasi peilinä

Tänä vuonna Archipelacon korvasi sekä Åconin että Finnconin, mutta silti olin jättää sen väliin, koska olennaisin kiinnostuksen aihe, uudet ja ajankohtaiset kunniavieraat, oli korvattu vanhoilla ja tutuilla kirjailijoilla: VanderMeerin pariskunnalla, Mats Strandbergilla ja Emmi Itärannalla. Ei heissä esiintyjinä mitään vikaa ole, tietenkään, mutta oletan kuulleeni jo kaiken olennaisen mitä heillä on spefistä ja maailmasta kerrottavaa. 

Lisäarvoksi Archipelaconiin osallistumiselle oli se, että Ahvenanmaalla on mukava käydä kerran kesässä ja ettei muutakaan conia ollut luvassa. Ja olihan luvassa EuroConin mittasuhteet täyttävä tapahtuma. Ja poikkeuksellisen hyvä sää verrattuna tämän kesän edeltäviin viikkoihin...

 

Tutut esiintyjät täällä silti parhaan sisällön takaavat, myönnetään. Cheryl Morganin esitelmä walesilaisen mytologian osuudesta artturiaanisiin tarinoihin oli kevyt ja älykäs juuri sellaisella tavalla kuin miten esiintyjä parhaimmillaan tuntee sekä aiheensa että yleisönsä. Aikaisesta kellonajasta ja esitelmän akateemisesta kehyksestä huolimatta pieni sali oli aivan täynnä.

Torstaina, conin alkajaispäivänä, ohjelma oli käynnistynyt jo ennen saapumistamme Maarianhaminaan, joten totaalisen con-kokemuksen takaamiseksi olisi täällä pitänyt majoittua viisi yötä, tapahtuma kun kestää sunnuntai-iltaan saakka. Ohjelmaa on paljon ja jäsenyyden tapahtumaan ostaneita periaatteessa yli 800, mutta ei tapahtuma yhtä isolta tunnu kummallakaan kriteerillä kuin mitä viimeksi vastaava EuroCon oli Uppsalassa. 

Tässä on hyvätkin puolensa, kotoisan pienessä mittakaavassa ja että monet kongressikeskuksessa liikkuvista ihmisistä ovat tuttuja kasvoja Suomen tai Ruotsin fandomista. 

Silti conissa on vain yksi ohjelmanumero, joka on välttämätön nähdä, vuodesta toiseen toistuvan 'raadin' toraisallekin keskustelulle rakentuva Hugo-palkintopaneeli. 

Tänä vuonna Hugo-paneeli on kasvanut niin, että se on jaettu kahdelle päivälle. Kirjallisuudelle omistettu osa täytti jo/taas tehtävänsä antaessaan jotain mielikuvia siitä, mitä maailmalla kohotetaan fandomin suosimiksi romaaneiksi, novelleiksi ja formaateiksi (novella, novelette, romaanisarja, ja poikkeuskategoriana runous) niiden väliltä. 

Kirjallisuuden Hugo-ehdokkaista ainoa, jonka itse olen lukenut, on Tchaikovskyn Alien Clay ja sitä paneeli piti suosikkinaan romaanikategorian voittajaksi. Omasta mielestäni kirja oli tyypillisen tylsä ja teennäinen nyky-scifin edustaja, mutta ehkei vuoden 2025 scifistä edustavampaa lukuromaania löydy. Niin surkeasti scifillä menee. Edelleen.

No, jos Hugo-paneeli vielä jatkaa perinnettään ja suosionsa kasvua, sille täytynee perustaa oma spinoff-coninsa (HugoCon?). Niin paljon fandom elää palkintopystien suoman selkääntaputtelun/puukottelun varassa... ja on siitä täysin tietoinen juu...

Ulkomaisia kirjailijavieraita on conissa muutama VanderMeerien lisäksi. Heitäkin on tuntuvasti vähemmän kuin oli Uppsalan EuroConissa. Toistaiseksi raikkainta ja analyyttisintä kommenttia olen kuullut vanhan ikäpolven amerikkalaisilta rouvilta (Jo Walton, Diane Duane, Ann Vandermeer), niin keskeltä genrekenttää kuin he tulevatkin. Vähistä kunniavieraista on valitettavasti jäänyt pois ruotsalainen Mats Strandberg, joka olisi nyt ajankohtainenkin ruotsinlaivalle sijoittuvan tv-sarja-sovituksensa (Färjan) vuoksi. 

Kahden päivän ajalta kirjatärppejä olen bongannut vasta seuraavat:

• John M. Fordin Growing Up Weightless
• Reading Like Writer -kirjoitusopas
• Bennettin The Tainted Cup -romaani (Hugo-ehdokas) 

Ainoa skuuppi, jolla pysäyttäisin sanomalehtien sijaan kustantamojen painokoneet, on Ann VanderMeerin ilmoitus, että hänen seuraavaksi kokoamansa antologia on omistettu alalajille nimeltä petrol horror (!).  Jos siis 20 vuoden kuluttua mietin missä ikiolin silloin, kun ihmiskunnan viimeinen apokalypsille omistettu spefi-trendi paljastettiin, vastaus on Ååå.... land... tällä petroolihurjastelijoiden luvatulla paratiisisaarella...

 

 

Bomarsundin muistomerkki brittivalloittajien muistolle!

Tänään launtaina aamun sää oli taas aurinkoinen ja lähes lämmin, kunnes iltapäivää kohti viileni ja pilvistyi uudelleen.  Saara järjesti meille Leinosten autossa kyydin lounasretkelle. Kävimme piknikillä Bomarsundin linnalla, jonka raunioissa oli hassuja hexan muotoisia graniittikiviä kuin kolmiulotteisesta lautapelistä. Bomarsundin salmelta löytyi myös "visitor centre" eli linnan ja sen hävityksen (1854) historiaa museoiva (ylihinnoiteltu) näyttely isossa möhkälemäisessä rakennuksessa. 

Kansanperinnettä esittelevästä materiaalista huolimatta en vieläkään oppinut, miten itsenäisiksi 1700–1800-luvun ålandilaiset itsensä tunsivat suhteessa vaihtuviin emämaihin. Ehkä se on poliittisesti tabu aihe täällä?

 

Kahden kerroksen fandomia.

Aamulla kuuntelin myös yhden tylsän tiede-esitelmän (miten luonnonlait ja -teoriat eroavat) sekä virkistävän hauskan mr. VanderMeerin haastattelun. Hugo-paneelin kakkospuoliskonkin ehdin kuulla, mutta siinä ei enää ollut senkään vertaa tärppejä nykyspefiin kuin eilisen kirjallisuusosiossa.

 

Osuuskumman, Nysalorin ja Mikko Rauhan julkkarit...

Piknikiltä palattua olisi tarjolla ollut kolmen englanniksi käännetyn suomalaisteoksen julkaisutilaisuus. Tilaisuuden alkajaisiksi kävi kumminkin selväksi, että ahtaan pienessä juhlatilassa oli paikalla lähinnä suomalaisia, joten sama oli häipyä päivälliselle. Nysalorin keräämässä runoantologiassa Afterglow (2025) olen itsekin edustettuna runoillani, mutta Ahvenanmaata kauemmaksi eivät ne näytä maailmaa valoittavan. Eikä tarvitsekaan. Sunnuntaihin mennessä antologia oli Nysalorin pöydästä loppuunmyyty.

Tätä on fandom: paikallisia larppauksia kosmisesta merkityksestä.

 *

Sunnuntai 29.6. päivä oli conin viimeinen päivä. Oma esitelmäni osui tähän aamuun, pidin sen suomeksi, koska call for papers akateemiseen ohjelmaan sen salli – olin silti ainoa joka tätä vapautta käytti Finfarin ja Fafnirin (joita olin itsekin aikoinaan perustamassa...) juhlavuoden kunniaksi. Yleisöä oli onneksi tusinan verran, joten eräänlainen "tutkimusraportti" kahdeksan viime vuoden elämästä sotakirjallisuuden ja -gotiikan parissa tuntui mielekkäältä pitää juuri tässä ympäristössä.

 

Mies joka toi uuden kummaan ja taikoi yleisön kadoksiin...

Oman esitykseni edellä ehdin kuunnella erittäin akateemisen alustuksen Moderan-scifi-romaanin (1971) plastisuudesta ja oman esityksen jälkeen vielä mr. VanderMeerin shown Annihilation-romaanin eriskummallisesta julkaisuhistoriasta sekä varsinkin filmiadaptaation vieläkin kummallisemmista vaiheista. Ehkä joskus luen jopa kirjankin... mutta todennäköisemmin tuon Moderan-teoksen, jonka avantgardius kiinnostaa paljon enemmän kuin miljoona kopiota myynyt floridalainen stalker-tarina. Ainakaan ei tarvitse miettiä, miten iso on mr VanderMeerin henkilökohtainen hiilijalanjälki hänen lentäessään ympäri maailmaa mainostamassa ekologisen romaaninsa erinomaisuutta.

Jonot ja tungos paluulaivaan ovat taas tolkuttomat, koska Viikkarilla mikään ei toimi niin kuin pitäisi. Paitsi sentään laiva itse. Aurinkoa on luvassa koko paluumatkaksi, vaikka terminaalit olisivat miten dystooppisia. Siinäpä ainekset seuraavan sukupolven spefille.

 

 

Junavaellus Trondheimiin

 

Alunperin ideana oli lähteä Skotlantiin, mutta laivoja ei sinne enää menekään suoraan Pohjoismaista, ja junailu etelämpää kestäisi päiväkausia. Niinpä lähdimme taas Norjan tuntureille, määränpäänä tällä erää Trondheim.

Tulimme päivälaivalla lauantaina Tukholmaan ja sieltä yöjunalla Ångeen, josta raidetöiden takia jatkettiin aamu5:ltä Åreen, keskelle tuntureita.

Åren rantaa

Åre on omituisen idyllinen turistikeskus, jossa nyt off-season on elämää vähemmän kuin Kuun pinnalla. Sää vaihtelee kesäkuussa kolean ja jäätävän välillä. Onneksi saimme täydellisen yöpaikan hostellista.  

Vaikeinta olikin matkan jatkaminen, huomasimme.

Ruotsin junayhtiöt ovat aivan... helvetistä, jopa VR:ään verrattuna,  minkä vuoksi VR pyrkiikin nyt voimalla Ruotsin markkinoille. Kun junan korvaava bussikin oli peruttu, jouduimme ottamaan tänään maanantaina aamutaksin päästäksemme 60 km matkan Storlieniin, tuntureiden päällä sijaitsevaan rajakylään. Sielläkin RUOTSIN junayhtiön taulu väitti,  että junabussi Norjaan on peruttu,  mutta ei se ollut. 

Storlienin asema ja valehteleva junataulu.

Ja meitä matkaajia alas kohti Trondheimin jättimäistä vuonoa oli peräti kahdeksan. Ihmettelimme miten ne viisi muuta olivat päässeet Storlieniin... paikka on niin kolkon unohdettu ja syrjäinen kuin karoliinien armeija olisi juuri jäätynyt naapuriin... vaikka tunturit ylittävä junarata sinne on tehty jo 1890-luvulla!

Åren ja Storlienin syrjäisyydestä kertoo olennaisen se, että aluetta käyttää dekkareidensa miljööksi kaksi suosittua ruotsalaiskirjailijaa, Viveca Sten ja Sara Strömberg. Tämän tietysti huomasimme vasta paikallisista mainoksista. Kirjakauppojahan ei täällä ole ja kirjastokin vain Åren juna-asemalla...

P-maiden ainoa goottilainen katedraali.

Junabussi toi sitten meidät tänne ilmastosta toiseen, aurinkoiseen Trondheimiin, jossa yövymme pyhiinvaeltajien (!) puisessa hotellissa, aivan katedraalin ja hautausmaan kupeessa. Hinnat kaupungin hotelleissa ovat järjettömät,  ehkä siksi että tänne pohjoiseen turistit saapuvat isoina ryhminä. Onneksemme olemme liikkeellä juuri ennen ruotsalaisten ja norjalaisten kesälomia. 

Yllätys täällä Trondheimissa oli se, että helluntaita vietetään Norjassa kolmen pyhäpäivän jatkumona,  jolloin kaikki olennainen, kuten ruokakaupat (ja Vinmonopolet), on kiinni. Yllätys oli kyllä sekin, että sää on paljon ennustetta parempi. 

Täällä nyt vietämme kaksi yötä, sitten paluumatkalla taas Åre, sitten Uppsala, ja Tukholman kautta laiva kotiin. 

Trondheimin kuvatuin katunäkymä.

10.6. Trondheim 

Viikkoa vaille 50 v sitten olin täällä vanhempieni kanssa, muistan siitä, että sain lahjaksi kalapuukon jonka tuppeen pvm kirjattiin. Muuta en muistakaan. Trondheimhan on Tampereen kokoluokkaa ja sen ystävyyskaupunki. Silti matalampi, söpömpi ja puisempi kuin uskoisikaan. Sillä on vaurautta maltistua.

 

 

Myös tänään oli päivä Trondheimissa kevyt kuin kesäinen unohdus. Istuimme vaeltajahotellimme puutarhassa lukemassa ja joen rannan puistossa kaljalla. S ja A kävivät katedraalissa sivistymässä, minä pysyin puutarhassa niin kauan kuin aurinkoa riitti, ekan kerran shortsisäässä. Kaupungille ei kylläkään ole asiaa ilman fliisiä ja housuja, vuonolta tuulee kaiken aikaa viileästi.

Säätiedotus on näköjään täysin randomia jos vain googlaa weather-sanalla, mutta osuu aika oikeaan Ylen verkkosivulla ja ruotsalaisella klart-sivustolla.

Suomi tuntuu nyt juuri sopivan etäiseltä kuin kääntäisi talvitakin nurin ja näkisi repsottavat saumat.

11.6. Trondheim-Åre

Vietämme päivää joen varressa ja fästingille kiiveten, lähellä hotellia, kun kello 12 alkavat sireenit ulvoa ja kaikki kännykät täristä. Kyseessä on Norjan hälytysjärjestelmän viikkotesti. Jos öljyn hinta putoaa tietävät kaikki syöksyä nettipörssiin.

Paluumatka alkaa. Juna Årea kohti lähtee 16:40, rullaa reippaasti ylös tuntureille. Raja-asemalla vaihdetaan junaa, koska Norjan Vy ja Ruotsin SJ eivät kommunikoi. Esimerkiksi lippua suoraan Åreen ei voi ostaa asemalta eikä netistä. Kukaan ei taaskaan kysy passeja, nyt sentään kaksi vartijaa seisoksii asemalla.

Mukavuusmatkailua tuntureillla 

Gästhusetissa on kaikki taas valmiina. Iso huone kahdella makuualkovilla, hinta yöltä vain 870 kr + 45 kr per lakana.

12.6. Åre

Lämmintä ja kirkasta viimein myös tuntureiden keskellä. Hiihtohissit eivät vain toimi eivätkä tavatut paikallisetkaan ole varmoja, joko kesäsesonki alkoi. 

Emme siis kiipeile vaan istumme taas oluella rannassa. Åre on yhtä irvokkaan kliininen ja sporttinen kuin Levi, mutta sen Systembolagetissa kaljaosastokin on marketin kokoinen. Opimme, että paikan nimi ei suinkaan liity malmiin (ore) vaan pohjautuu saameen, ehkä karua tunturilakea tarkoittavaan sanaan.

13.6. Åre-Uppsala

Pitkä päivä junissa. Näin kokee tarkalleen, ettei Ruotsi ole vain pitkä vaan myös leveä. On istuttava 4 tuntia länsirajalta Sundsvalliin itärannikolle. Sieltä vaihtoehtona olisi pohjoinen paluureitti Merenkurkun ylitse Uumajan kautta. Mutta onneksi hylkäsimme sen idean jo suunnitteluvaiheessa: tänään Uumajan juna on peruttu 'kuparivarkauden' (!) vuoksi. Tuskin on sattumaa, että täällä rannikolla on keväällä toistunut sekä näitä varkauksia että telemastojen sabotaaseja. Suomessa tätä ei tietenkään uutisoida. Sattumoisin. 

Syömme Sundsvallissa subbarit ja näemme abien penkkarikulkueen, Ruotsissa niitä juhlitaan tänään. Sitten lähijuna Gävleen 2 tuntia ja vielä 1 tunti pikajunalla Uppsalaan, joka on lempparimme verrattuna Tukholmaan. Kuin tulisi kotiin. 

BW-ketjun hotellissa online-kirjautuminen on järjettömän mutkikas ja buginen, päivän ainoa kiusa, muuten erinomainen rauha istua falafelilla kosken partaalla juuri auringon laskiessa... 23:n aikoihin...

14.6. Uppsala-Tukholma

Painava helle jo aamusta. Pakollinen pistäytyminen English Bookshopissa, sillä Natt och Dag loppui jo Åressa ja Tevisin "Man Who Fell..." hupeni päivässä. S ostaa uuden nuottilaukun, minä Donnen rokkielämäkerran. 

Junia Tukholmaan menee aivan yhtenään, mutta silti ne ovat verraten täysiä. Vielä on pysyttävä virkeänä klo 20:n iltalaivaan saakka. S saa kioskista lähijunaliikenteen halvat päiväliput, niillä voi pendelöidä Djurgårdenin raitsikalla. S ja A menevät eläintarhaan, minä vartioin reppuja puistossa.

Raitsikat takaisin keskustaan ovat aivan täynnä, niin on keskustakin. Lounas vakiosushipaikassa, kävely terminaalille, missä pienen Euroopan merkeissä tapaamme E & M:n palaamassa Baselista.

Enää yksi yö ja meri jäljellä Suomeen. Olemme osaltamme todistaneet miten helposti ylös Norjaan pääsee junallakin, periaatteessa.  Käytännössä eurooppalainen junaliikenne on yhtä hasardia, kansallisten yhtiöiden kömpelösti hoitamaa joukkosiirtelyä kuin railausnuoruudessani.

"Efforts by any private operator to solve the night-train puzzle are welcome, but the problem ultimately is political. And as most European countries are too small for national night trains, that means solving these issues EU wide. The European Commission, in a 2021 report , flagged a dozen routes where night trains would make economic sense but currently do not run. Yet, in the years since then, no action has been taken."

11.6. 2025 Jon Worth, Guardian 

Kirjoilla on kohtalonsa mutta digiä ne eivät torju

 

Olin juuri edellisenä päivänä sanonut S:lle, että jos mr. Natt och Dag vielä joskus julkaisee lisää proosaa, niin ostan välittömästi. Tämä oli vahva julistus siksi, etten juurikaan osta suomenkielistä kirjallisuutta, kun ulkomaisiinkin saa uppoamaan riittävästi rahaa. Heti seuraavan aamun (1.6.) Hesarissa oli sitten arvostelu Natt och Dagin uudesta romaanista, jonka ilmestymisestä en ollut huomannut ennakkotietoja. 

Kirja on pokkarinakin jyty, mutta siitä tulee nyt lähes täydellinen matkakirja. Matkaa varten saan käyttööni myös S:n vanhan, ergonomisemman rinkan, joten pokkarin paino ei ehkä tunnu niin kuin se tuntuisi omassa säkkimäisessä rinkassani. 

Näin onnelliset sattumat todistavat, että kirjoillakin on edelleen kohtalonsa.
Mutta digihullutuksen vyöryä ja nöyhtää ne eivät pysäytä.
Eikä auta, vaikka kuinka muistuttelen mieleen Pekka-sedän saarnaa viime syksyn Stfk-juhlissa: 60 ikävuoden jälkeen geenit tavoittavat kantajansa, joten... 

Noin muuten olen edelleen sitä mieltä, että internet olisi lopetettava. Vaikka mitään en tee omaksikaan parhaakseni sen sulkemiseksi.

Kirjojen kohtalokkuus tuo mukanaan ennakoimattomia yllätyksiä, joita ei saisi putkimiehenä, vaikka vuositulot olisivat siinäkin hommassa kymmenen kertaa kovemmat kuin tekstityöläisenä.  

Huhti-toukokuun vaihteessa maailma mullistui merkittävästi, kiitos kustantamojen hyväksyvän palautteen. Yksi pieni apurahakin osui samaan mullistavaan jaksoon, joten virallisesti voin käyttää 5 kuukautta tästä vuodesta kirjoittamiseen, 3 tietotekstiin ja 2 kaunotekstiin – mikä siis käytännössä on enimmäkseen lukemista ja siitä luetusta muistiinpanojen keräämistä: kirjoitan siitä mitä kirjoista ovat muut kirjoittaneet. Luon tekstiä, jonka ainutlaatuisuuteen ei kukaan muu uskoisi kuin minä itse. Niin kuin miljoona muuta tekstityöläistä, päivästä päivään, kirjasta kirjaan.

Suomalaisten digihullutusten kiihtyessä tämä metatyö tuntuu yhä enemmän luostarimaiselta touhulta, vaikka läppäriähän minäkin enimmäkseen käytän. On se sentään lähes antiikkinen läppäriksi. Odotan täsmäapurahaa ostaakseni uuden. Kuinkas muuten. Apurahat ovat vahvoja signaaleja maailmankaikkeudelta. Viimeisiä.

Katsoin kirjaston lainarekisteristä, että huhti-toukokuun aikana (1.4-5.6). olen ottanut kirjastosta tasan 150 lainaa. Niistä 51 on DVD-filmejä, isoin osa seuraavaan kirjoitusprojektiin liittyviä. Kirjoista yli puolet on uusintalainoja teoksista, joihin on palattava projekteissa, myös sellaisissa, jotka edelleen odottavat apurahoitusta ”vahvan motivaation” ja tietokirjan syntymiseksi. Apurahojen havaitsemiseksi voisi perustaa ihan oman projektinsa, SESIn (Search for ExtraScholarly Intelligence).

Ei teosten toistolaunaus keneltäkään pois ole. Nykyinen klassikon tunnus on se, että kirjaa on tasan yksi kappale Metson varastossa eikä se kiinnosta ketään muuta kuin genreen hurahtanutta tutkijaa. Eikä meitäkään montaa ole. Viime vuonna ihmettelin, kun Alf Henrikssonin Ekot av ett skott -teokseen tuli yllättäen jonkun muun varaus ja jouduin keskeyttämään omat toistolainaukset (ja sitten ostamaan oman kappaleen käytettynä). Äskettäin selvisi, että kirjaston kappale on lainassa toisella tamperelaisella genrekirjoittajalla. Samoista materiaalitarpeista.

Kevät tuntuu kuitenkin hujahtaneen ilman sitä kaikkein tärkeintä eli ilman yhtäkään kaunokirjaa, joka herättäisi uutta innostusta vanhaan genreen. Scifi tuntuu hiipuvan maailmasta, jossa sillä luulisi olevan yhä enemmän lukijoita ja harrastajia. Oikea scifi. Niiden samojen ihmisten scifi, jotka eivät voi toipua talvisen tähtitaivaan ihmetyksestä. Ne, jotka edelleen pyörittävät SETI@home-ruudunsäästäjää, vaikka projekti haudattiin jo vuosia sitten. Planeetta Terra keskittyy nyt enää itsetuhoonsa.

Toinen positiivisen huimauksen suunta on historia, mutta sieltä on vaikeampi löytää itseä kiinnostavia aikakausia ja sitten vielä samaan lokeroon osuvia kirjailijoita. Luin keväällä loppuun Rory Clementsin John Shakespeare -sarjan ja siirryin C.J. Samsonin Shardlake-sarjaan (eli Elisabetin regiimistä Henrik VIII:n aikaan), mutta historiallisina dekkareina Samsonin kirjat ovat hirvittävän hitaita ja alkeellisella dialogilla paisuteltuja verrattuna Clementsin kirjoihin. 

Kyllä spefissäkin on yliarvostettuja kirjailijoita, joilla on iso fandom vaikka tyyli on ihan metrimakkaraa, mutta dekkareiden ja trillereiden puolella menestyvältä kirjoittajalta edellytetään vieläkin vähemmän mitään sanataidetaitoja. Tämä on todettu tuhannesti ennenkin.

Huomenna lähdemme kohti Norjan ja Ruotsin tuntureita eli ”vuoria” kuten niistä ajattelemme tavoitteena. Viikko kylmillä tuntureilla on lomaa ensisijaisesti sillä analogisen hortoilun mittapuulla – ja junien ja bussien poikkeuksia kiroillessa – että on viikon irrallaan edes läppäristä. 

Tavoitteeni on ollut, että vanhetessa kaikki digitaalinen pyyhitään pois arjesta, mutta vailla työn & vapauden erontekoa diginöyhtä täyttää yhä helpommin pienetkin taukopaikat arjesta. Printtikirjojen massa kirjahyllyissä ei riitä nöyhtää torjumaan, se on pakko itselle tunnustaa.

Jotain kumouksellisempaa pitäisi keksiä analogisen elämäntavan takeeksi. Edes seuraavalle vuosikymmenelle.